Kynttilä isäni muistolle

Marita Miettinen

Laitan silmät kiinni ja kuvittelen, että kun seuraavan kerran menen lapsuuden kotiin, oven avaa isä - tutusti kravatti kaulassa. Tai ehkä hänellä on yllään se pehmoinen kotiasu ja jaloissa lämpimät töppöset.

Isä katsoo kulmiensa alta hymyillen ja huikkaa tervehdyksen. Ja sitten halataan taas pitkästä aikaa. Tunnen tutun partaveden tuoksun.

Kun tänä pyhäinpäivänä käyn kotimaisemissa ja astun kynnyksen yli vanhaan kotiini, eteisen pystynaulakossa tervehtii isän pari kravattia ja lakki, mutta isää ei enää ole. Vain vaatehuoneessa tuntuu yhä hänen tuoksunsa.

Tuliaisenani ei ole pussillinen tamperelaisia ruisnappeja vaan kynttilä, jonka vien hänen haudalleen.

Isäni kuoli nopeasti, saappaat jalassa, kuten sanotaan.
"Kun suuri puu kaatuu, metsässä on pitkään aution näköistä". Säkeet jäivät muistovärssyjä selatessani mieleen.

Mikä minua ja meitä muita isän läheisiä lohduttaisi? Mikä meitä kaikkia surevia?

Muistopaikat ovat tärkeitä. Ja kummallista kyllä, tekeminen hoitaa. Kynttilästä huolehtiminen, haudalle meno, liekin sytytys. Lyhtyjen valo lämmittää monella lailla. Liekki vie terveiset ja rukoukset tuonpuoleiseen.  

Laitoimme isän haudalle sinisiä kanervia. Ehkä ne näyttävät vähän hassuilta, mutta niistä hän piti.    

Mikä meitä surevia lohduttaisi? Muistaminen, muisteleminen, myötätunto ja kaikki kauniit sanat.

”Kaikella on määrähetkensä, aikansa joka asialla taivaan alla. Aika on syntyä ja aika kuolla, aika on istuttaa ja aika repiä maasta.”
(Saarnaaja 2–3.)

Kuoleman edessä ei voi muuta kuin nöyrtyä. Vähä vähältä sitäkin oppii.  

Hautajaisissa minä ja sisareni istuimme pahimman ajan käsi kädessä ja rukoilimme. Arkun äärellä kirkastui ylösnousemuksen arvo, ilo ja merkitys. 

Pääsiäisen lupaus ja ylösnousemuksen ihme tunkeutuvat myös kaamoksen keskelle ja pyhäinpäivään.  

Meillä on mahdollisuus tavata rakkaamme muuallakin kuin muistoissa.

Marita Miettinen
tiedottaja