Kirkastusvuorikokemuksia Jeesuksen kanssa

Eija Kasari

Opetuslapset kulkivat Jeesuksen mukana arjessa, kansanjoukkojen keskuudessa, sairaiden ja hyljeksittyjen luona, synagogissa, mutta myös yksinäisyydessä, hiljaisuudessa, rukouksen paikoilla.

Jälleen kerran Jeesus otti mukaansa opetuslapsensa ja heistä kolme uskotuinta. He menivät korkealle vuorelle yksinäisyyteen. Mutta he eivät olleetkaan siellä yksin. Heille annettiin merkillinen näky: Jeesus muuttui tuossa hetkessä: hänen kasvonsa loistivat ja vaatteet muuttuivat valon kaltaisiksi. Jumala oli läsnä tuossa hetkessä Mooseksen ja Elian hahmossa.

Pietarin ehdotus majojen rakentamisesta kertoo siitä, miten hän toivoi tuon pyhän hetken kestävän pidempään. Aivan kuin sen olisi voinut säilöä tai vangita majoihin.

Kuului Jumalan ääni, aivan kuin Jeesuksen kasteen hetkellä. Tämä on minun rakas Poikani. Kuulkaa häntä! Ja mitä heidän tuli kuulla: Nouskaa! Älkää pelätkö!

Herran siunauksessa pyydämme Jumalaa kirkastamaan kasvonsa meillekin. Mitä silloin pyydämme? Jos yrität katsoa aurinkoon, sen kirkkaus on niin häikäisevä, että silmät alkavat vuotaa ja sokeutuminen olisi pitkän katsomisen seurauksena.

Jos katsoisimme Jumalan kasvoja kohti, kirkkaus olisi vielä vahvempaa. Sitä ei ihminen kestäisi. Siksi tarvitaan Jumalan kirkkauden säteilyä pieninä annoksina. Pyhinä hetkinä, jotka valaisevat elämää pitkälle eteenpäin.

Pyhän kokemus ja Jumalan tuleminen tavallista lähemmäksi yllättää ihmisen. Silloin kun ihminen pyytää tällaista kokemusta, sitä ei välttämättä anneta. Mutta hetkessä, jossa pyhyyden ei aavista olevan läsnä, se valtaa mielen ja sydämen. Siinä hetkessä ei voi erehtyä, sillä Jumalan läsnäolo tuntuu niin voimakkaana. Läsnäoloa on vaikea kuvata sanoin. Ja Jumalan läsnäolosta jää myös jälkivaikutus – sieluun.

Arjen kiireen väistyessä vaikkapa kesäaikaan, kun elämän täyttää erilainen elämä, erilaiset ihmissuhteet ja ihmeellinen luonto ympäröi meitä, on pyhyyden kokemuksille aivan uusi mahdollisuus. Ihmiseen, joka suostuu pysähtymään, tai tulee pysäytetyksi kauneuden ja kaipauksen keskellä, tulee tilaa myös Jumalan kohtaamiselle. Jumalan huolenpidon yksi muoto on pyhyyden läsnäolo ja sen kokemuksen antaminen ihmisen elämään.

Jokaiselle meistä annetaan pyhiä hetkiä, joissa voi tuntea, että tässä on läsnä jotakin muutakin kuin vain minä itse.

Jumala koskettaa tai puhuttelee – tahtoo sanoa jotain. Ehkä sitä samaa, mitä hän sanoi omalle pojalleen: Tämä on minun rakas poikani – rakas lapseni – Jumalan lapsi.

Eija Kasari
vs. seurakuntapastori