Saattaminen on elämän kiteyttämistä rakkauteen

Päivi Aikasalo

Sain huhti–toukokuun vaihteessa saatella isääni. Hän kuoli toukokuun toisena päivänä, 82-vuotiaana. Parin vuoden takainen aivoinfarkti oli jo aikaisemmin vienyt liikuntakyvyn ja voimia, jotain jo muististakin.

Olin joskus miettinyt ja keskustellutkin ystäväni kanssa, rakastanko vanhempiani. Elämä oli paitsi yhdistänyt, myös erottanut. Erilainen elämä, etäisyyttä sekä maantieteellisesti että henkisesti, ja myös puhumattomia asioita.

Ei ole itsestäänselvyys, että vanhempia – tai lapsia tai sisaruksia tai isovanhempia – rakastetaan. Rakastinko isääni? Vai oliko yhteydenpito enemmänkin tapa tai myös velvollisuus? Missä on rakkaus silloin, kun arkinen elämä vie erilleen?

Kun sain viestin siskoltani, että isäni on huonossa kunnossa, tiesin heti, että minun on lähdettävä.

Sain saatella isääni kolme päivää ja yhden yön.  Minä itse tarvitsin kaiken tuon ajan. Katsoin kolmen päivän ja yhden yön ajan voimien vähenemistä, puheen sammumista ja hiljaista riutumista.

Isäni oli aikoinaan ollut innokas ja hyvä virsien veisaaja. ”Tule kanssani Herra Jeesus, tule siunaa päivän työ…” Vuoteen äärellä ensin itkin enemmän ja lauloin vähemmän – lauluni hajosi itkuun.

Päivien kuluessa lauloin enemmän ja itkin vähemmän. ”Jo joutui armas aika ja suvi suloinen…” Tätä suvea isä ei enää näe. Samalla huomasin, että niin monen virren viimeinen säkeistö viittaa taivaaseen. ”… ja tieni johdata taivaaseen, iäiseen elohon siellä.” Katsoin isääni silmiin. Tiesin, että rakastin häntä. Myös hänen silmistään näin rakkauden. ”Anna nyt Kristus valos meille hohtaa, anna sen meitä Isän kotiin johtaa…”

Myös kolme siskoani olivat tulleet saattamaan. Lauloimme myös yhdessä. ”Ja meidän polkuamme saa taas lapsemmekin taivaltaa. He kyntää kerran peltomme ja uskoo kuin me uskomme…”

Isäni oli vakaa kristitty, elämällään ja työllään uskoon sitoutunut. Kuitenkin ”vihollisista viimeisenä kukistetaan kuolema”.

Kuolema on kauhistuttava vihollinen. Siinä on tuntemattoman pelkoa, luopumisen vaikeutta, tuskaa ja ahdistustakin. Ehkä myös fyysistä kipua, vaikka kipulääkettä olikin. ”…mua älä hylkää tuskassa, vaan vahvista ain uskossa…”

Toukokuun toisena aamuna hyvästelin isäni, siskoni jatkoivat. ”Johda matkani, rakas Herani. Saata rauhaan ahdingoista, esteet viimeisetkin poista.  Avaa ovesi, päästä lepoosi.”  

Vasta isän kuoleman jälkeen oivalsin jotain enemmän. Hän oli tehnyt hoitotahdon. Hän oli keskustellut lääkärin kanssa jo kuukausia aikaisemmin ja myös vielä pari viikkoa ennen kuolemaansa.

Isäni oli kieltänyt tehohoidon. Häntä ei ”laitettaisi letkuihin”. Hän valitsi hitaan riutumisen. Aivoinfarkti vei kyvyn niellä. Vähitellen sekä syöminen että juominen oli mahdotonta. Oliko tämä valinta aivan erityistä rakkautta? ”Soi kunniaksi Luoja nyt virsi kiitoksen…”, lauloimme hautajaisissa siunaustilaisuuden päätteeksi.

Saattaminen on elämän kiteyttämistä rakkauteen. Rakkaus vaatii aina myös tekoja. Ja maksaa aina jotain. Mihin itse olen valmis rakkauden tähden?

”Aito rakkaus yllättää”. Niin yllätti nytkin.

Päivi Aikasalo
vs. seurakuntapastori