Kaksikymmentäviisi vuotta

Ensio Partanen

Viime sunnuntain rukouspäivä oli otsikoitu ”Sydämen puhetta Jumalan kanssa”. Joku sanoi rukoilleensa yhden asian puolesta kaksikymmentäviisi vuotta. Onko siinä mitään järkeä?

Kun tarkastelemme elämäämme tästä näkökulmasta, ehkä ajattelemme, että Jumala ja hänen Raamattunsa eivät ole aina vastanneet meidän pyyntöihimme ja kysymyksiimme. 

Emme käy tässä arvailemaan mikä on ollut sinun rukouksesi. Omamme me tiedämme.  Ehkä rukouksemme on ollut sydämissämme jo niin pitkään, että emme oikein tunnista sitä enää.

Tämä toistuva rukous kuitenkin osoittaa meidät haavoittuviksi. Joskus se pulpahtaa esiin elämäntilanteissa ja joskus se nousee uniin. Kun Kristus kehottaa meitä rukoilemaan hellittämättä, se tarkoittaa, että Jumalan edessä on luvallista tuntea oma riittämättömyytensä. Jumalan edessä voi tunnustaa, että ei hallitse elämäänsä. Siitä huolimatta asiat toteutuvat. Silloin kaikkien Jumalan rukousvastausten perustaksi nousee meitä kannatteleva rakkaus!

Pyyntöhän kimpoaa huuliltamme herkemmin kuin kiitos ja ylistys. Ehkä joudumme kokemaan romahduksiakin. Homma ei menekään niin kuin toivomme ja tahdomme. Tulikin punaista valoa: SEIS!  Ei nyt. Tai ehkä ei koskaan … Ehkä myöhemmin? Tai ehkä vastausten viipyessä joudumme kokemaan epävarmuutta, kun eteemme tulee keltainen valo: ODOTA ! Sinä et ole tai olosuhteet eivät vielä ole valmiit asian toteutumiseen.

Usein huomaamme näissä tilanteissa, että valmiiksi asti itse rakennettu on kaunista mutta hengetöntä. Tarvitaan taivaasta sitä vihreää valoa: SAA MENNÄ!  Silloin rukoillut asiat toteutuvat tutunoloisesti ja hyvin. Monesti vielä paremmin kuin hurjimmissa unelmissamme olimme osanneet toivoakaan.  Jumala oikein tulvauttaa jotain kohdallemme!

Kun näin tapahtuu, silloin me alamme ymmärtää mitä Jeesus tarkoittaa sanomalla:” Pyytäkää, niin teille annetaan. Etsikää, niin te löydätte. Kolkuttakaa, niin teille avataan”.

Kun toivo ja epävarmuus vaihtelevat elämässämme, pyydetään, että Jumala auttaisi meitä hyväksymään Hänen opetuksiaan ja iloitaan siitä, että meille on vaikeinakin aikoina varattu paikka Isän lähellä. Kun me sanomme ”Nyt minä en jaksa, tee Sinä niin kuin tykkäät”, huomaammekin, että asiat alkavat järjestyä. Joskus on mentävä alas että voi tulla ylös. Kun omat voimat loppuvat, Vapahtajan mahdollisuudet alkavat.

Rukousta ei voi ymmärtää vain järjellä. Paljon siitä omistetaan uskon tajulla. Jumala kutsuu meitä luovaan ja heittäytyvään elämäntapaan. Mikä tahansa vaihtoehto Jumalan sallimuksesta elämässämme toteutuukin, se on aina meitä rakastavin vaihtoehto. Siinä kiitos-, ylistys-, pyyntö- ja toiverukoukset kasvattavat meitä uskoon ja luottamukseen.

Ensio Partanen
aikuistyön kappalainen