Kiittäkää kaikesta

Henriikka Tarri

Hartauksien tulisi olla ajankohtaisia. Mutta miten niitä valmistaessaan voi tietää, mikä tulee olemaan ajankohtaista juuri sinä päivänä kun joku hartautta lukee? Mikä tänään on ajankohtaista, voi jo huomenna olla vanha uutinen.

Kun mietin tätä asiaa ääneen, eräs viisas ja kokenut ystäväni, jo eläkkeellä oleva pappi, sanoi: ”Kuule, puhu kiittämisestä, sillä se on aina ajankohtaista.” En silloin heti tarttunut hänen sanoihinsa, vaan jäin pohdiskelemaan aihetta.

En päässyt ajatuksesta irti. Mieleeni tuli yhä useampia Raamatun sanoja kiittämisestä. Aivan erityisesti pysähdyin Paavalin sanaan ensimmäisessä tessalonikalaiskirjeessä, sen viidennessä luvussa: ”Kiittäkää kaikesta. Tätä Jumala tahtoo teiltä Kristuksen Jeesuksen omilta.”

Kiittäkää kaikesta. Ystäväni oli oikeassa. Aihe on siis ajankohtainen myös tänään, jokaisen kohdalla. Muistin myös kerran televisiossa näkemäni välähdyksen, jossa 99-vuotiaalta arkkiatri Arvo Ylpöltä kysyttiin, mikä on hänen pitkän ikänsä, nuorekkuutensa ja vireytensä salaisuus. Arkkiatri Ylppö vastasi suunnilleen näin: ”On aina nähtävä elämän positiiviset puolet ja oltava niistä kiitollinen. Liian usein tartutaan elämän kielteisiin asioihin ja tartutaan niihin.” Yksinkertainen, mutta valtavan suuri elämänviisaus, ajattelin. Mutta mistä kiitollisuus syntyy?

Mielialan kiitollisuus on jotain sellaista ihmisessä, joka näkyy myös ulospäin toisille ihmisille. Joskus houkuttaa ajatella, että kiitollisuus olisi luonteenpiirre. Siis sellainen asia, joka on toisilla ihmisillä luonnostaan mutta toisilta puuttuu kokonaan. Niin kuin jollakin on luonnonkiharat hiukset tai ruskeat silmät.

Usein tuntuu olevan niin, että kiitollisuus ja kiitollinen mieliala syntyvät yhtäkkiä ja yllättäen. Moni meistä on varmasti joskus kokenut kiitollisuuden kyynelten yllättäen sumentavan katseen. Ehkä häissä tai muissa juhlissa, tai jonkun tärkeän ajatuksen saavuttaessa mielen. Tällaisten kokemusten vuoksi on houkuttelevaa ajatella, että kiitollisuus on jotain, joka annetaan lahjana. Että kiitollisuus on jotain, jota emme voi itse synnyttää itsessämme. Kiitollisuus syntyy silloin kun on syntyäkseen.

Tätä miettiessäni tulin sellaiseen tulokseen, että kiitollisuus on molempia. Luonnollisesti meillä jokaisella on oma luonteemme, jonka olemme saaneet perinnöksi. Toisilla luonne on valoisampi, toisilla synkempi. Mutta Paavalin kehotuksen mukaisesti on ”kaikesta” tietoisesti, yksinkertaisesti ja arkisesti opeteltava kiittämään.

Minun on itseäni säälimättä ja hemmottelematta, aivan konkreettisesti opeteltava kiittämään siitä, mitä minulle on annettu juuri tänään. Liittyi se sitten ihmisiin, mahdollisuuksiin, terveyteen, säähän, luontoon, työhön tai jokapäiväiseen leipään.

Voin aina tietoisesti valita korostanko sitä, mitä minulle on annettu vai sitä, mitä minulla ei ole tai mitä minulta on otettu pois. Paavali kirjoittaa myös filippiläisille: ”Ajatelkaa kaikkea mikä ansaitsee kiitoksen.” (Fil. 4:8) Omat ajatukseni voin valita itse, ja näistä valinnoista muodostuu vähitellen elämäni sävy, joka on kiitollisuuden tai katkeruuden, myönteisyyden tai kielteisyyden värittämä.

Väsyneinä, kielteisinä ja katkerina, samoin kuin iloisina ja onnellisina saamme kätkeytyä Herraamme ja Vapahtajamme, siihen mitä Hän on. Silloin meissä voi tänäänkin toteutua Jumalan tahto: Kiittäkää kaikesta. Kiittäminen todellakin on ajankohtainen asia myös tänään.

Henriikka Tarri
diakonian työalajohtaja