Kotikirkon puupenkillä

On sunnuntaiaamu. Lepopäivä. Katson Sanan aika -kirjasta päivän tekstin. Koko talo on unisen hiljainen. Ulkona pyryttää.

Kiitos, että pääsen messuun. Muistan lähes puolen vuoden jakson elämästäni, jolloin en voinut edes ajatella lähtemistä. Siis mikä ilo!

Saan kasvoilleni hyisen kylmän lumipesun. Sisälläni soi Lasse Heikkilän teksti:

”Niin kuin on hanki valkoinen,
kirkkaimman auringon alla,
puhdistuu tunto ihmisen
armolle antautumalla.

Jokainen muisto kunniaton
pois kirjoista taivahan pyyhitty on,
kun kaikki synnit on anteeksi
annettu Jeesuksen ristin tähden.”

Istun kirkon puupenkkiin. Se tuntuu lämpöiseltä purevan lumituiskun jälkeen. Urut ja viulu aloittavat. Kappale kuulostaa lumihiutaleiden rauhoittavalta leijunnalta. Mieleni herkistyy. Aloitus on lupaava, ammattimaista meininkiä.

Tekstit hoitavat sielua ja ravitsevat henkeä. En todellakaan elä pelkästä leivästä, vaikka sen yltäkylläisyys liittää meidät maailman väestön kymmenen prosentin etuoikeutettujen joukkoon.

Saarna on perushyvää uskon ydintä. Ehtoollinen – jälleen kerran – rakkauden ja ilon ihmeellinen armo. Että voikin synnin sumu näin hälvetä. Nyt jaksan taas.

Palatessani mietiskelen Saarnaajan (5:20) sanoja : ”Kun Jumala täyttää mielen iloa tuottavilla askareilla, ei ihminen ehdi ajatella elinpäiviensä kulumista.”

Irene Kettunen
diakoniatyöntekijä