Mihinkäs minä jätinkään itseni?

Ensio Partanen

Mennyt kesä on tarkoittanut Suomessa meininkiä. Kaikki eivät menneet mökille, mutta viihtyivät muuten. Media, niin monessa hyvä, vapauttaa helposti ajattelun vaivasta, täyttää tajunnan ja vapaa-ajan viihteellä. Se estää ikävystymästä, mutta ehkä myös kehittymästä. Pakolaiset ja jatkuvat leikkurit otsikoissa pelottavat.

Usko syntyy turvallisuudesta. On kysytty, mitä pitää tehdä joutuakseen itseltään eksyksiin. Vastaus on, ettei mitään. Antaa mennä tai olla vaan! Vastustaja, Eksyttäjä, kyllä pitää huolen lopusta.

Raamatussa Luukkaan evankeliumin 15. luku puhuu yhdestä kadonneesta lampaasta, hopearahansa hukanneesta naisesta ja Tuhlaajapojasta. Homma lähti vertauksissa ns. tukevasti lapasesta, mutta kadonnutta etsitään!

Miten toisenlainen onkaan Vapahtajamme lähestymiskulma yksilöön päin. Hän on se Hyvä lammasten Paimen. Hän kaitsee suurta laumaansa ja hänellä riittää huolenpitoa kaikille, vieläpä niin, että hän tarpeen tullen jättää lauman ja lähtee etsimään hätään joutunutta yhtä. Jeesus hoitaa eksynyttä ottaen huomioon myös erityistarpeet. Hän tietää, ettei yksinäisyys suinkaan ole suurin siellä, missä paikallisesti ollaan etäällä, vaan ihminen voi olla järkyttävän yksin suuren joukon keskellä, kohisevassa kaupungissa. Juuri sieltä Kristus etsii.

Meidän Herramme ja Vapahtajamme eläessä syntiset ja publikaanit saivat lohdutusta näistä kertomuksista. Heiltä ei otettu, heiltä ei vaadittu. Heitä etsittiin. Nämä kertomukset merkitsivät heille uutta toivoa. Fariseukset ja kirjanoppineet taas nurisivat, koska he olivat omasta mielestään valmiiksi jo hurskaita. He ajattelivat olevansa ”tallessa” vaikka tyly mieli Jumalaa kohtaan ja suorittaminen veivät heitä marginaaliin uskon keskuksesta.


Joku voi nytkin sanoa, että kun kukaan ei kutsu. Ei kuulu Mestaria tulliasemalle, toimistoon, auton koppiin, hallille, navetalle tai radan varteen. Ja tiedämmehän, että omin eväin on vaikea lähteä. Mutta olemme tuhansia kertoja kutsuttuja. Jumala kutsuu ihmisten ja erilaisten välineiden kautta. Viikoittaiset tuhannet jumalanpalvelukset, seurat, ja hengelliset tilaisuudet välittävät Korkeimman kutsua kaikille. Lähes jokaisen kodin hyllyssä odottavat lukijaansa vihki- tai rippiraamatut ja monenlainen uskonnollinen kirjallisuus, myös lehtiä on tarjolla.

Pienikin hengellinen kaipaus Jumalan puoleen on Pyhän Hengen työtä sisimmässämme. Jos kutsu kuuluu, niin vastataan siihen.

Pysähdytään kuuntelemaan, sillä hiljaisuus on Jumalan kieltä. Joitain asioita voi oppia vain tottelemalla, luottaen ja hiljaisuudessa. Kun jotakin masentavat elatuksen murheet, velat, työ ja musertava arki tai kun joku jää yksin sairautensa ja tuskiensa kanssa. Silloin uskotaan, ettei Taivaan Isä jätä meitä vanhaan paikkaan ja yksin, vaan Hän kutsuu meitä lohdutuksen kautta uuteen tulevaisuuteen. Joku kuulee Jumalan kutsun juhannusmorsiamen tai -sulhasen rinnalla, kasteella tai nuorten rippipyhässä. Tai silloin kun rakennus on harjassa, päättötyö paketissa ja pellot valmiina. Ehkä silloin ihminen löytää itsensäkin, on onnellinen ja tuntee kiitollisuutta.

Jumalan kutsuun ei voi vastata vain kasvamalla ihmisenä tai esittämällä jotain. Häntä on seurattava käytännössä ja henkilökohtaisesti, arjessa.

Ensio Partanen
kappalainen