Iloinen jälleennäkeminen

Johanna Kylmälahti

”Moi!”, hihkaisit jo kaukaa käsi reippaasti tervehdykseen kohotettuna. Koko olemuksesi loisti, ja olin varma, että jotain merkittävää oli tapahtunut. Tervehdin takaisin, ja ennen kuin kerroit kuulumisiasi, muistin päivän jolloin edellisen kerran kohtasimme.

Oli synkkä syksyinen päivä. Tulit käymään diakoniatoimistolla. Kaikki asiasi olivat solmussa. Suhteet lähimpiin ihmisiin olivat katkenneet. Sinulla ei ollut rahaa eikä asuntoa.

Ruokaa varten annoin osto-osoituksen kauppaan, mutta se tuntui onnettoman pieneltä avulta siinä kaaoksessa. Olit lopen väsynyt kiertämään asunnosta toiseen mukanasi vain muovikassi, jossa kuljetit henkilökohtaisimpia tavaroita. Koskaan et ennakkoon tiennyt, missä seuraavan yön saisit nukkua. Sanoit, ettet jaksa enää päivääkään. Olit luovuttamassa koko elämän suhteen. ”Kukaan ei jää kaipaamaan minua. Ei minulla ole mitään syytä elää.”

Miten tunsinkaan oloni riittämättömäksi. En osannut sanoa mitään kannustavaa. Kaikki sanat tuntuivat niin merkityksettömiltä. ”Hiljennymmekö yhdessä pyytämään apua?”, viimein kysyin. Sinä nyökkäsit, ja niin me yhdessä huokailimme tuskasi Taivaan Isälle.

Pyysimme voimia ja viisautta tuleviin päiviisi ja siunausta koko elämällesi. Sinä purskahdit itkuun ja minä kuivailin vaivihkaa silmäkulmaa. Tiemme erkanivat enkä kuullut sinusta pitkiin aikoihin mitään.

Nyt sitten tapasimme kirkonmäellä.

Sinä loistaen kerroit asioiden järjestyneen. Olit saanut asunnon ja uusia ystäviä. Odotit innolla pian alkavaa työkokeilua. Mikään muutos ei ollut tapahtunut silmänräpäyksessä eikä sattumalta. Jouduit tekemään myös itse paljon asioiden järjestymiseksi. Sait kuitenkin elää päivän kerrallaan parhaimman auttajasi, Vapahtajan, avustuksella.

Lähtiessäsi vinkkasit iloisesti silmää ja totesit, että kyllä meidän hätähuutomme kuultiin.
Niin kuultiinkin. Siitä olen aivan varma.

Johanna Kylmälahti
diakoni