Saako kirkossa nauraa?

Christian Sepppänen

Pidin nuorille raamattuaiheista työskentelyä ja annoin tehtäväksi esittää raamatunkertomus nykypäivän tilanteeseen sovellettuna näytelmänä.

Ensimmäinen kysymys tehtävänannon jälkeen oli, ”saako se olla hauska”. Ei varmaan saa, koska seurakunnan tilaisuudessahan tässä ollaan! Tämän perisuomalaisen ajattelumallin ilmaisi jo aikanaan Eppu Normaali laulamalla kirkonmenoista, joissa ”pidetään ikävää, niin sielu tyydyttyy”.

Mutta miten on asianlaita oikeasti? Luterilaisina asiaa voitaisiin lähestyä Lutherin ajattelusta. ”Eikös se Luther ollut aika jerry äijä”, olikin jo nuorten ensimmäinen vastaus. Enkä voinut asiaa kieltää.

Luther arvosti maallisen elämän iloja ja lateli ajatuksiaan välillä aika rempseälläkin otteella. Lutheria pidetään aivan perusteetta synkkämielisenä. Päinvastoin hän korosti, että yksinäisyydessä koetut synkät ajatukset eivät ole ihmiselle hyväksi. Varsin luterilainen ohje voisi siis olla muiden seuraan hakeutuminen ja hauskan pitäminen. Miksi kirkossakaan pitäisi toimia vastoin tätä ohjetta.

Entä sitten Jeesus? Onko Jeesuksen mielestä sopivaa, jos seurakunnassa on hauskaa? Kirkon opin mukaan Jeesus oli täyden jumaluuden lisäksi täysin inhimillinen.

Tästä seuraa se, että Jeesuskin väistämättä nauroi. Sitä paitsi huumoria löytyy Jeesuksen sanoistakin. Vai miltä kuulostaa omassa silmässä oleva kurkihirsi (Matt. 7:3). Kehotus leikata syntiin viettelevä käsi pois ruumiista (Mark. 9:43) on jo lähes mustaa huumoria. En usko, että kuulijat, saati Jeesus itse, olivat vertauksen äärellä aivan vakavalla naamalla. Vaikka sanoma on vakavaa, ilmaisutavan ei tarvitse olla.

Elämään kuuluvat riemu ja ikävä, eikä elämä ole elämää jos toisen poistaa. Annoin siis luvan esittää raamatunkertomuksen hauskalla tavalla, jos siltä tuntuu. Ja kyllä minä nauroin ja epäilemättä Jeesuskin.

Christian Seppänen
seurakuntapastori