Ollaanko piilosta?

Piilosilla oleminen lienee maailman suosituin leikki. Pienten lasten piiloleikissä on kuitenkin kaksi piirrettä, jotka minua usein huvittavat.

Ensiksi, lasten kärsivällisyys etsijänä on käsittämättömän lyhyt. Kiinnostus leikkiä kohtaan loppuu, jos etsiminen ei heti tuota tulosta. Toiseksi, pieni lapsi kuvittelee olevansa piilossa, kun vain kätkee päänsä. Jos minä en näe ketään, ei kukaan voi nähdä minua!

Vaikka kuurupiilo mielletään lasten puuhaksi, me varttuneemmatkin harrastamme sitä. Jos kohta suosituin, on piiloleikki myös vanhin kaikista leikeistä. Jo Raamatun alkulehdillä syntiinlankeemuksen yhteydessä mainitaan, miten ”mies ja nainen menivät Jumalaa piiloon puutarhan puiden sekaan”. Ja niin on tuo leikki jatkunut vuoroin piilottelijana, vuoroin etsijänä.

Lapsi on kärsimätön etsijä, mutta niin on aikuinenkin. Piilotella me kyllä osaamme, mutta jos olemme Jumalan etsijän roolissa, pyydämme heti merkkiä: ”Missä sinä olet? Anna joku merkki!” Pian jo kärsivällisyys loppuu: ”Äh. En jaksa! Ei kai sitä Jumalaa ole, kun ei se vastaa.” Lisäksi kun toimimme etsijänä, käytämme herkästi lapsilta tuttua logiikkaa hieman sovellettuna: jos en näe Jumalaa, niin häntä ei ole.

Piiloleikki Jumalan kanssa on aika yksipuolista. Jumala ei ole koskaan ollutkaan piilossa. Ei. Jumala vain näyttäytyy meille sellaisena, millaisena emme osaa häntä etsiä. Olemme kärsimättömiä ja vaadimme merkkiä, vaikka hän itse asiassa on antanut meille merkin. Jouluevankeliumissa enkeli sanoo paimenille: ”Tämä on merkkinä teille: te löydätte lapsen, joka makaa kapaloituna seimessä.”

Piiloleikki Jumalan kanssa päättyy siihen, kun paimenten lailla sydämessämme nöyrrymme ja kumarrumme. Silloin vasta huomaamme, että Jumala ei ole piilossa ollutkaan. Me emme olleet vain osanneet nähdä häntä.

Henri Karvinen
seurakuntapastori

 
 
Seurakuntapastori Henri Karvinen hymyilee papinpaita yllään.
Seurakuntapastori Henri Karvinen