Kätkeytynyt ilo

Kirjoitan tätä hartautta laskiaistiistaina. Tänään moniin päiväkoteihin ja kouluihin otettiin liukurit tai pulkat mukaan. Mäissä raikuvat lasten riemukkaat huudot. Vietetään kylmän pohjoisen karnevaalia. Laskemisesta tuli mieleeni eräs tapahtuma muutaman vuoden takaa.

Oli hiljainen tiistaiaamupäivä uimahallissa. Muutamia vesijuoksijoita ja uimareita kauhoi altailla. Meitä oli pikaisesti laskien alle kymmenen kaikkiaan. Keski-ikä lienee ollut lähempänä seitsemää-, kuin kuuttakymmentä. Juuri sillä hetkellä ei ollut koululaisia, eikä perheitäkään, vain omassa rauhassaan eteneviä kuntoilijoita.

Katselin varovaisesti liukumäen suuntaan. Ajattelin, että portaissa saisi mukavasti vähän sydämen sykettä nousemaan. Keräilin rohkeutta pari altaanmittaa, kunnes viimein tein päätöksen ja suuntasin kohti liukumäkeä. Kun pääsin ylös asti, huomasin pettyneenä, ettei mäki ollutkaan toiminnassa, vaan pitäisi laskeutua samaa tietä takaisin kuin tulinkin. Valpas uimavalvoja kopissaan oli kuitenkin ollut tarkkaavainen ja huomannut minun nousseen hyppytorniin, joten vesi alkoi pian virrata liukumäessä. Nyt ei siis auttanut enää perääntyä.

Keräsin jäljellä olevan yli viisikymppisen arvokkuuteni rippeet, tartuin puomiin, josta saa vauhtia mäkeen ja annoin mennä. Kotihallissa on yksi parhaimmista liukumäistä. Mutkat ovat tiukat ja nopeus yltyy välillä huimaksi. Nyt eivät olleet lapset mukana hyvänä tekosyynä niin kuin yleensä. Ihan omaksi ilokseni nautin vauhdin hurmasta ja vieläpä viisi kertaa. Yhä uudelleen kiipesin torniin ja annoin virran viedä. Koko aikana en lakannut hymyilemästä. Episodin jälkeen muutkin kohtaamani ihmiset uimahallissa hymyilivät minulle.

Elämä on varjoa ja valoa, niinhän laulussakin sanotaan. Laskiainen kristillisessä perinteessämme tarkoittaa paastoon laskeutumista. Alamme valmistautua kohtaamaan uskomme varjoisia hetkiä. Suuntaamme katseemme kohti kärsimystietä. Valmistaudumme myötäelämään Vapahtajamme tuskien taivalta.

Näkyäkseen varjo tarvitsee valoa. Pimeydessä emme varjoja erota. Niinpä laskiaisen riemukin, kuten myös kärsimyksen takaa siintävä pääsiäisen ilo, piirtävät meille ääriviivat jaksolle, jolloin rauhoitumme ja hiljennymme rukoukseen ja itsetutkiskeluun, valmistaudumme kristikunnan suurimpaan uutiseen ja juhlaan.

Joskus arjestakin tulee huomaamatta kovin vakavaa. Päivät ovat täynnä tärkeiltä tuntuvia asioita. Monet asiat huolestuttavat. Vähitellen suorittamisessa ja vastuiden täyttämässä elämässä on riski, että elämästä katoaa ilo. Tai ehkä pikemminkin se piiloutuu meiltä.

Uimahallikokemukseni opetti minulle, että Ilo ja lapsekas riemu voivat näköjään olla lähempänä kuin arvaammekaan. Sen löytäminen saattaa välillä vaatia pientä rohkeutta tai sovinnaisuuden rajojen ylittämistä. Se saattaa osua kohdalle, kun maltamme pysähtyä ja katsoa ympärillemme.

Ilo voi olla kätkettynä arkiselta vaikuttavaan tai hyvinkin pieneen ja mitättömään. Mutta mikä tärkeintä, että sallimme sen itsellemme; naurun, ilon ja riemun. Kuten Paavalikin kirjeessään Galattalaisille sanoo, ilo on yksi Pyhän Hengen hedelmistä. 

Manta Jutila
vs. seurakuntapastori

Kuvassa on pastori Manta Jutila.
Seurakuntapastori (vs.) Manta Jutila