Jotta voin pelastaa sinut!  

Internetin syövereissä on jo pidempään uiskennellut meemi, eli kiertoon lähtenyt vitsi, jonka pohjana on maalaus Jeesuksesta koputtamassa oveen.

Kuvan päälle on puhekuplilla tehty dialogi:

Jeesus: Päästä minut sisään!
Joku oven takana: Miksi?
Jeesus: Jotta voin pelastaa sinut!
Joku oven takana: Miltä?
Jeesus: Siltä, mitä teen sinulle, josset päästä minua sisään!

Vitsin hauskuudesta on varmasti monia mielipiteitä – itse sille naurahdin kyllä. Vaikka Jeesus tunnetusti myös turmeli valuutanvaihtovirkailijoiden työpisteitä, ei vitsin kuvasto väkivallalla uhkaavasta Jeesuksesta oikein vastaa evankeliumin sisältöä. Oven takana olevan hahmon kysymys on kuitenkin ihan osuva: Miltä hänet pitäisi pelastaa?

Jeesuksen uhriveressä saavutettava pelastus on kristillisen uskomme suurin palkinto ja kiitollisuuden aihe, mutta se uhkaa jäädä ontoksi käsitteeksi asiaan vihkiytymättömälle. Pelastus on siirtävä toimenpide: jotain pelastetaan jostakin jonnekin. Määränpää on suhteellisen selvä. Pelastuksen ansiosta kuoltuamme saamme ikuisen elämän taivaassa – kiinteässä yhteydessä Jumalan kanssa.

Mistä ollaan pelastamassa pois? 

Prosessikin on jokseenkin hahmoteltu. Hyvä Jumala loi maailman, mutta ihminen lankesi pois Jumalan yhteydestä. Siksi Jumala lähetti Jeesuksen maan päälle lopulliseksi uhriksi hyvittämään meidän syntiemme taakan. Jeesuksen esimerkkiä seuraamalla ja Hänen jälkeensä tulleen Pyhän Hengen avulla voimme tulla uskoon. Se joka uskoo ja kastetaan, pelastuu.

Pahiten hämärään uhkaa jäädä prosessin alku – se, mistä ollaan pelastamassa pois. Se on meidän peruuttamattoman syntinen ja rikkinäinen tilamme. Olemme niin kyvyttömiä tekemään oikein, että ilman ulkopuolista väliintuloa olisimme ylitsepääsemättömästi pulassa. Pelastumaton ihminen elää erossa Jumalasta – taivaan antiteesissä.

Joskus omaksutaan viesti pelastuksesta ilman, että ymmärretään, mistä ollaan pelastumassa. Tällöin mennään ohi evankeliumin ytimestä. Jos vaikka oletetaan, että olisimme pelastumassa maailman epäoikeudenmukaisuudesta, keskitytään pelkästään tämän maailman asioihin. Tällöin kirkosta tulee lobbausjärjestö ja pelastuksesta yhteiskunnallinen rakenne. Jos taas oletetaan, että yksilö on pelastumassa epävarmuuksistaan ja pahasta olostaan, kapenee pelastus entisestään. Tuolloin usko on vain hyvinvointiohjelma.

Näemme tätä kaikkialla ympärillämme. Meitä patistetaan voimautumaan ja meille kerrotaan Jumalasta, joka hyväksyy kaikki tekomme. Meitä värvätään kansalaisaktivismiin, jossa pelkistetyt uskonkappaleet on otettu poliittisiksi lyömäaseiksi. Ja kuitenkin tosiasiassa meidän tulisi nöyrtyä ja tunnustaa voimattomuutemme. Vain silloin osaamme ottaa vastaan pelastukseksemme tarjotun uskon. Pelastus on loputtoman riemullinen määränpää, mutta tie sinne käy synnintunnon kautta.

- Ville "Lexa" Lehonmaa, seurakuntapastori