Paikka, jossa seison, on pyhä

Herään aamulla puhelimen herätykseen. En jaksa ihan vielä nousta, vaikka tuntuu, että olisi jo ihan kauhea kiire. Vastaan viesteihin, käyn läpi Instagramiin tipahdelleet uudet julkaisut ja itse tipun uutissyötteeseen, joka näyttäytyy surullisena jo aamusta.

Yhtäkkiä onkin jo klassinen kiire. Nappaan kaapista ensimmäisenä vastaan tulevat vaatteet ja juoksen aamutoimien läpi. Bussiin ehdin, koska se on myöhässä. Pysäkille saavuttaessa kaupunki on jo täysin hereillä. Joku myy mansikoita kesätöikseen, toinen suorittaa jo kolmatta kohtaa tehtävälistallansa ja mietin, ehtiikö kukaan hymyillä toiselle, katsoa silmiin. Kohdata.

Kauaa en ehdi ajatella ennen kuin pitäisi jo hypätä bussista. Ennen kuin päivä imaisee tehtäviin ja tapahtumiin, ristin käteni. Rukoilen, että oppisin pysähtymään. Hetken päästä, juoksen jo itsekin kaupungin rytmissä. Tum. Tum. Tum.

Illalla on mukava mennä pihalle. Pakata mukaan kamera, ja lähteä pienelle seikkailulle. Auringonlaskun mukana taivas värjäytyy maalaukseen, naapuritalojen lapset nukkuvat ja hetken tuntuu, että olen ainoa hereillä oleva. Mukavaa siitä tekee erityisesti se pieni viileys, mikä helteen keskellä tuntuu lempeältä ja levähdykseltä.

Tässä hetkessä olen vain minä, mutta en yksin ollenkaan

Tässä hetkessä nappaan kuvan ohi lentävästä lintuparvesta, ja kuusikosta, jonka välistä heijastuu päivän viimeiset auringonsäteet. Tässä hetkessä olen vain minä, mutta en yksin ollenkaan.

Katsoessani tuulenväreessä vähän tanssivaa niittyä, en voi olla ajattelematta kaiken Luojaa. Häntä, kaikista suurinta. Kameran linssin läpi, kiinnitän huomiota yksityiskohtiin. Tarkasti hiottuun suunnitelmaan. Yhtäkkiä pienestä pilvestä sataa elokuista vettä. Pakkaan kameran laukkuun nopeasti. En siksi, että se ei kastuisi vaan siksi, että voin keskittyä hetkeen. Antaa kyyneleiden valua, huomata millaisen rauhan Jumala antaa. Saan olla tässä hetkessä juuri minä, niin kuin minut on luotu.

Lähden kävelemään kotiin ja kävelen hitaasti iltatoimien läpi. Sammutan puhelimen, tyynynliina tuntuu ihanan viileältä. Kaikki on ihan hyvin.

Voin luottaa siihen, että en ikinä ole yksin. Joku tuntee minut kokonaan. Hän, joka on luonut maiseman, on luonut myös minut. Voin luottaa siihen, että Kristus kulkee kanssamme niin kaupungin pölyissä kuin pehmoisessa maalaistuulenvireessä. Muistaisinpa aamulla jakaa tätä rauhaa ja rakkautta eteenpäin.

Kuulen päässäni rauhan rytmin. Nukahdan siihen. Tum. Tum. Tum.

(2. Moos. 3:1–6)

Elsa Törmä 
nuoriso- ja rippikoulutyön kausityöntekijä