Suvivirren kiitos

Ei ole monta laulua, jotka herättäisivät lähes kaikissa suomalaisissa myönteisiä tunteita. Maamme-laulu jääkiekon maailmanmestaruusfinaalin päätteeksi taitaa olla sellainen. Monilla läikähtää sydämessä, kun Turun joulurauhanjulistuksessa soitetaan Porilaisten marssi ja lauletaan virsi 170, Jumala ompi linnamme. Kaikkein eniten tunteita ja muistoja meillä liittyy luullakseni kuitenkin suvivirteen.

Suvivirsi kuuluu kevätjuhlaan. Joskus äitini oli ostanut ja toisinaan ommellut minulle uuden mekon kevätjuhlaan. Mieleeni on jäänyt, että uudessa mekossa oli useimmiten vähän viileä olla – toisin, kuin kesäloman alkaessa olisi toivonut. Kevään vihreys ja edessä oleva muutaman kuukauden vapaus tuntuivat kuitenkin mukavalta. Kevätjuhlan lopuksi laulettu suvivirsi päätti kouluvuoden iloon ja kiitokseen.

Itse asiassa suvivirren sanat ovat virkistävä ilmestys virsien joukossa. Ne ovat yhtä kiitosta ja ylistystä. Suomalaiseen elämänmalliin ja uskonnollisuuteenkin on usein liittynyt vähän haikea poljento. Suvivirsi kuitenkin uhkuu iloa, kiitosta, Jumalan ylistystä ja luonnon ihailua.

Historiantutkimus kertoo, että suvivirsi on käännös ruotsinkielisestä virrestä vuodelta 1694. Käännös tehtiin vuonna 1700. Juuri tätä taustaa vasten virren ilosävyt ovat vieläkin poikkeuksellisempia. Takana oli nimittäin Suomessa 1690-luvun suuret kuolonvuodet, jolloin vajaa kolmannes silloisen Suomen, eli Ruotsin Itämaan asukkaista kuoli nälkään ja tauteihin. Joillakin alueilla, erityisesti Kainuussa, jopa puolet ihmisistä kuoli. Taustalla oli kylmien vuosien jakso, joka oli vienyt sadon. Nälän heikentämät ihmiset sairastuivat kuolemanvakavasti rajuissa olosuhteissa.

Oli entistä suurempi syy kiittää Jumalaa kesästä ja sen toivottavasti tuomasta helpotuksesta ahdinkoon. Kiitos ja ylistys olivat myös paljon kärsineitten ihmisten rukous: ”Maan, meren anna kantaa runsaasti lahjojas, tarpeemme meille antaa sun siunauksestas.” (virren 571 kuudes säkeistö)

Vaikka meillä on nyt ollut Suomessa erikoinen kevät, aina on aihetta iloon ja kiitokseen. Luonnon herääminen on todellinen Luojan juhlanäytös. Hän kasvattaa viljan ja antaa sadon yhä vain. Suvivirsi sanoittaa iloa, mutta se saa olla myös rukouksemme Jumalalle, jotta hän pitää meistä yhä huolen. ”Sun rakkautes liekki sytytä rintaamme, luo meihin uusi mieli, pois poista murheemme.” (virren 571 neljäs säkeistö).

Siunattua kesää sinulle!

 

Jo joutui armas aika
ja suvi suloinen.
Kauniisti joka paikkaa
koristaa kukkanen.
Nyt siunaustaan suopi
taas lämpö auringon,
se luonnon uudeks luopi,
sen kutsuu elohon.

Taas linnut laulujansa
visertää kauniisti.
Myös eikö Herran kansa
Luojaansa kiittäisi!
Mun sieluni, sä liitä
myös äänes kuorohon
ja armon Herraa kiitä,
kun laupias hän on.

                      (571:1-2)

Leena Sorsa

Seurakuntapastori Leena Sorsa