Evästeet
EvästeetLinkki avautuu uudessa välilehdessä
Perkeleitä
Rakkaalla lapsella on monta nimeä, kuten sanotaan. Viime sunnuntain evankeliumissa kerrotaan, kuinka Jeesus karkottaa miehestä pahan hengen. Hänen väitetään onnistuvan teossaan itsensä pääpaholaisen, Belsebulin avulla. Jeesus kiistää väitteen sivaltamalla syyttäjiä järkeenkäyvällä argumentilla: kuinka Saatana muka voisi taistella itseään vastaan. Samalla persoonallinen paha tulee jo tuossa lyhyessä tekstissä nimetyksi kolmella tavalla: Paholainen, Saatana ja Belsebul.
Jos teksti olisi käännetty aidosti suomalaiseen suuhun sopivaksi, olisi nimeksi tullut valita ehdottomasti Perkele. Tällä nimellä häntä on kutsuttu näillä seuduin kenties jo tuhansia vuosia – siis huomattavasti pidempään kuin kristinusko on täällä viihtynyt. Edelleen tuo nimi vääntyy monen huulille, kun varvas osuu kynnykseen tai tapahtuu muuta syvää tuohtumusta herättävää. Kutsuttakoon häntä siis tässäkin tekstissä Perkeleeksi.
Monesti meitä pappeja syytetään siitä, ettemme puhu tarpeeksi Perkeleestä ja hänen juonistaan. Pikemminkin sivuutamme aiheen kokonaan ja keskitymme vain kevyempiin aiheisiin, kuten armoon ja rakkauteen. Vaikken ole täysin vakuuttunut, että nämä aiheet olisivat merkittävästi helpompia, myönnän silti syytösten osuvan kohdalleen. En muista kertaakaan puhuneeni Perkeleestä saarnoissani.
Ollakseni rehellinen – olen aina epäillyt Perkeleen olemassaoloa. Olen ajatellut, että ihmiskunta on historiansa aikana kehittänyt tällaisen persoonallisen pahan olennon ulkoistaakseen tähän oman pahuutensa. Onhan tietyllä tapaa houkuttelevaa ajatella, että kaikenmoiset rikokset, iljetykset ja hirmuteot on itse asiassa tehty Perkeleen kuiskuttelun ajamana. Tällöin vastuuta jää vähemmän omille hartioille, kun ei ole pakko ajatella yksin itseänsä tekojensa viimeiseksi lukoksi ja portiksi.
Epäilen siis Perkelettä, mutta samaan aikaan minua kiusaa ajatus, että ehkä tämä epäilys onkin juuri hänen aikaansaannostaan. Ehkä Perkeleen suurin teko on saada ihmiskunta ajattelemaan, ettei häntä ole olemassa. Tällöin hän voi kähmiä kaikessa rauhassa sielujemme ja yhteiskuntamme rakenteiden kimpussa vailla pelkoa häiriöstä. Tämän kaihertavan epäilyksen vuoksi Perkele on ollut minulle aina Sielunvihollinen; epävarmuuksien ja ristiriitojen aiheuttaja.
Perkelettä ei siis voi mielestäni täysin kieltää. Ainakaan en itse pysty siihen, vaikka välillä haluaisinkin. Mutta jos hän mahdollisesti on olemassa, ja jos hän mahdollisesti houkuttelee pahoihin tekoihin, mitä siitä oikein pitäisi ajatella? Ajattelen, että varmaankin samoin kuin muustakin huonosta seurasta – sitä tulee vältellä. Parhaiten tämä välttely onnistuu kutenkin ojentautumalla kohti hyvää, ei niinkään karttelemalla pahaa. Ei vesisateestakaan selviä kastumatta väistelemällä vesipisaroita, vaan hakeutumalla katokseen.
Viime päivinä on aiheellisesti siteerattu monissa yhteyksissä Dietrich Bonhoefferin virttä Hyvyyden voiman ihmeelliseen suojaan. Siinä kuvataan kauniisti, kuinka kestävin turva kaikenlaista pahuutta vastaan löytyy viime kädessä Jumalasta. Aina pahuus ei jää tapahtumatta, mutta silloinkin hän kulkee rinnalla ja auttaa jaksamaan eteenpäin. Hän on meidän turvamme myös niitä houkuttelevia vääryyksiä vastaan, joita kutsutaan Perkeleen juoniksi. Hän on se hyvyyden voima, joka vetää meitä kohti parempia ja kauniimpia päämääriä – niitä, joita meidät on jo syntymässämme kutsuttu tekemään. Etsikäämme siis ennen kaikkea Häntä, ja niin pysyvät loitolla kaikenlaiset perkeleetkin.
”Hyvyyden voiman uskollinen suoja
piirittää meitä, kuinka käyneekin.
Illasta aamuun kanssamme on Luoja.
Häneltä saamme huomispäivänkin.” (virsi 600:5)
- Atte Hokkanen, vs. seurakuntapastori
EvästeetLinkki avautuu uudessa välilehdessä