Yleislääketieteen ja geriatrian erikoislääkäri Johanna Kortelahti, toimit myös osastolääkärinä osastolla sekä kotisairaalassa nykyisin Pirhan lähisairaalaksi kutsutussa yksikössä Lempäälässä. Olet jo vuosia työskennellyt, voisiko sanoa, kuoleman äärellä. Kerro vähän ajatuksistasi kuolemaan liittyen, mielellään erityisesti hyvästä kuolemasta. Mitä tapahtuu kun ihminen on kuolemassa? Miten reagoivat ihmisen keho ja mieli?

- Se on niin kovin yksilöllistä. Vanhan kuolema on monesti rauhallista, hiljaista hiipumista. Ihminen on sinut elämän kanssa, omaisetkin aika valmiita luopumaan. Silloin ei välttämättä tarvita edes kipulääkkeitä, tajunnan tasokin hiipuu. He haluavat ehkä tavata papin, silloin puhutaan suoraan, mietitään hautajaisvirsiä, saatetaan kuolemaakin suunnitella. Kuolema voi siis olla jopa kaunis. Aina ei kuitenkaan, mutta tapaan sanoa, että meillä ovat kaapit täynnä lääkkeitä - ja oireet saadaan hyvin hoidettua. Kipuja ei tarvitse yleensä pelätä. Nykyään lääkkeitä ei pihdata, ja ne ovat tehokkaita. Elämän loppuvaiheessa voi olla myös kipupumput käytössä.

Kotisaattohoito, kerro sananen.

- Kotisaattohoito tapahtuu kotona. Se vaatii paljon omaiselta, sillä yleensä läsnä on oltava 24/7. Hoitaja voi käydä kolme kertaakin vuorokaudessa kotona, mutta ei yöllä. Kotisaattohoidossamme on alle kymmenen kuolemaa vuodessa. Osastolla menehtyy noin 80 potilasta vuodessa.

Miten voi helpottaa kuolevan oloa?

- Olemme paljon tehneet sen eteen töitä. Minulla ja monilla hoitajistamme on palliatiivisen hoidon erikoispätevyyskoulutus. Erityisesti yritämme helpottaa kuolevan ja omaisenkin oloa sekä psyykkisesti että fyysisesti. Hoidamme pahoinvointia, kipua, psyykkistä pahaa oloa, olemme läsnä, lohdutamme, silitämme. Omaiset saavat olla täällä osastolla läsnä saattohoitovaiheessa, eikä vierailurajoituksia ole.

Onko hoitajilla ja lääkäreillä aikaa olla läsnä?

- Yritämme löytää aikaa, mutta erityisesti omaisten tukemiseen tarvitsisi olla enemmän resursseja ja aikaa.

Moni ei ehkä ymmärrä, että omaisetkin ovat teillä ”potilaina”.

- He kyllä tavallaan ovat. Pirhan mukana tulee kauempaakin omaisia, joilla ei ole omaa autoa. Niissä tapauksissa he ovat saattovaiheessa täällä koko ajan. Syövät ja nukkuvat.

Hyvä, levollinen kuolema

Minkälainen kuolema on mielestäsi hyvä?

- Rauhallinen ja levollinen.

Onko sellaisia potilaita, jotka ovat paniikissa ja kauhuissaan, kun tietävät kuolevansa? Miten silloin syntyy hyvä kuolema?

- Kovaan ahdistukseen voimme antaa rauhoittavaa lääkettä, jos ei puhumalla pystytä auttamaan. Toiset ihmiset saattavat kieltää kuoleman kokonaan, eivät halua puhua aiheesta ja sekin meillä suodaan. Olen miettinyt, että jotkut kuolevat vähän kuin itseltäänkin salaa.

Onko mielestäsi kuolema osa elämää?

- Kyllä!

Pelkäävätkö kaikki kuolemaa?

- On monia, jotka ovat täysin sinut kuoleman kanssa. Iäkäs ihminen saattaa kysyä, miksei Taivaan Isä jo hae pois, kun olen niin pitkän elämän saanut elää, ja kaikki ystävätkin ovat jo kuolleet. Onko Hän unohtanut minut tänne?

Koskettaako kuolema joka kerta?

- Kyllä! Meillä kuolee noin kaksi ihmistä viikossa. Se on luonnollista ja kuuluu elämään, mutta omaisten surusta saatan liikuttua.

Onko tarua, että kuoleva ihminen saattaa kokea viimeisen virkistymisen?

- Kyllä tätä näkee joskus. Ihminen on saattanut olla monta päivää jo tajuton, ja vielä kerran avaa silmänsä, katsoo omaisia, ja huokaisee viimeisen kerran. Eräänlainen viimeinen tervehdys.

Mieluisin tapa kuolla?

Jos saisit valita, miten haluaisit itse kuolla?

- Saappaat jalassa. Iäkkäämpänä mieluummin, ehkäpä sydänpysähdys omassa sängyssä. En pelkää kuolemaa, mutta pelkään jonkin verran pitkää sairastamista, kuten moni meistä. Oma äitini menehtyi joulunaikaan viime vuonna sairastettuaan vakavasti. Kuolema oli tavallaan helpotus, koska sairaus oli niin rankka.

Jos kertoisit hädissään olevalle kuolemasta, mitä kertoisit? Millainen on kuolema pähkinänkuoressa?

- Jos on sairastunut laajalle levinneeseen syöpään, eikä enää voi tehdä mitään, niin kerron, että loppu on hiipumista. Meillä on tehokkaita lääkkeitä. Ei tarvitse pelätä kipua tai muita oireita, sillä apua on saatavilla. Pidämme myös omaisista huolta. Kannustan puhumaan, jos jotain on vielä läpikäymättä. Kyselen, onko toiveita hautajaisista tai olisiko jokin lempivaate arkkuun.

Lohtua

Miten lohdutetaan?

- Kysyn kuolevalta, haluaako hän puhua papin kanssa, Emmi Korpi on meillä sairaalateologina. Toiset haluavat puhua enkeleistä, uskostaan, taivaasta. Ehkä enemmän hoitajille kuin lääkärille. Jos potilas ottaa nämä puheeksi, niin totta kai hoitajat saavat näistä keskustella.

Kriisiryhmät ovat jo vuosia olleet tärkeänä tukena äkillisissä onnettomuuksissa. Kuka tukee omaista, joka on menettänyt rakkaansa saattohoidossa?

- Erityisesti lapset ja nuoret voivat kuolemantapauksessa traumatisoitua, jos eivät saa tukea. Vaikkapa Pirkanmaan Syöpäyhdistys tukee paljon myös omaisia. Nuoret lesket -yhdistys järjestää kursseja ja monenlaista tukea. Seurakunnan sururyhmät kutsuvat surijaa.  

Mistä voimat?

Miten lääkäri jaksaa näin vaativassa työssä?

- Kyllä se on minun kristillinen vakaumukseni, joka auttaa jaksamaan. Se ajatus, että kuolema ei ole piste, vaan kaksoispiste, se ajatus lohduttaa. Kaikki ei ole tässä. Koen, että kuolevien rinnalla kulkeminen on elämäntehtäväni, kutsumukseni. Uskon, että siihen minulle myös voima annetaan. Ajoittain riittämättömyyden tunnekin kyllä vaivaa. Ei ole ollenkaan harvinaista, että ihmiset ovat ensin järkyttyneitä tänne joutuessaan. Loppujen lopuksi saamme todella paljon kiitosta. Ja se on varmasti yksi tärkeä syy siihen, miksi lääkärikin jaksaa.

Teksti ja valokuva: Hanna-Mari Kamppikoski, viestintäkoordinaattori