Olisipa kirkko kuin ratikka

Eilen perhekerhossa puhuimme, että kaikki eivät ole matkustaneet ratikalla. Joku sanoi, että ei edes tietäisi, miten siellä pitää maksaa. Joku oli käynyt varta vasiten ajelulla. Millaista ratikassa siis on?

Istahdin joku aika sitten ratikkaan, Sylviin, Kaukoon tai johonkin. Olin ajatuksissani, enkä kaivannut ketään tai mitään. Minulle riitti vapaa paikka. Pian huomasin tarkkailevani kyytiin tulijoita. Joku ei todellakaan osannut maksaa. Hän seisoi reppu selässä. Kaivoi kukkaroa, eikä oikein tiennyt miten väistää takana tulevia. Siihen oli lupa ja tila.

Toinen tuli jo valmiiksi omiaan rupatellen ja jatkoi kai pysäkillä alkanutta tarinaa. Se vaihtui lennosta, kun joku matkustajista liittyi juttuun ja alettiin keskustella töistä, lenkkimaaston kunnosta ja jumpista. Jonkun kantamukset olivat niin isot, että niille oli raivattava tilaa. Joidenkin juttu oli kovaäänistä. Sekin mahtui kyytiin. Hersyvä nauru pyrki omiinkin suupieliin, kun joku löysi paikan vähän vauhdikkaammin vanhemman rouvan vierestä ratikan nytkähtäessä liikkeelle. Rouvaa vastapäätä istunut puoliso reagoi tilanteeseen tamperelaisella huumorilla, ja vaimo sai luvan viettää matkan ajan vieraassa herraseurassa, kunhan puoliso vahtii vieressä.

Kirkko on paikka, johon kaikki on kutsuttu, ja jossa kaikille on luvattu paikka omana itsenä. Miten tämä mahtaa toteutua? Usein päädymme kuppikuntiin, ärsyyntymään toisten tavasta olla tai puhua. Joko he puhuvat mielestämme liian kovaa tai väärästä aiheesta. Seisovat tiellä tai tuuppivat hoputtaen eteenpäin.

Jeesus kohtasi kulkevia antaen tilaa, tarttuen hetkeen, kuunnellen murheita ja välillä kiivaastikin puolustaen tai vääryyteen puuttuen. Miten seurakunta voisi olla kuin ratikka, joka olisi vakaasti kaikkivaltiaan kuskin ohjattavana, raiteillaan, ja samaan aikaan ovet voisivat käydä arjen keskellä väljästi jokaiselle? Miten osaisimme antaa toisillemme tilaa, kun on sen aika? Antaa leppoisaa läheisyyttä, kohtaamisia ja juttuseuraa, kun sitä kaipaamme? Miten voisimme olla tuuppimatta niitä, joilta puuttuu lippu?

Ratikka oli tänään aivan hiljainen. Ajattelin, että taivastien kiskoille päästyämme ne kyllä vievät jokaisen kyytiin nousseen perille asti ilman yhtään mitään, ja se riittää. Juuri silloin takana helähti nauru: ”Ai, sinä!” - ja jälleen kohtaaminen peitti hiljaisuuden.

Sirpa Ilkka-Ahola

perhetyönohjaaja