Evästeet
EvästeetLinkki avautuu uudessa välilehdessä
Kun lapseni olivat pieniä, asuimme pääkaupunkiseudulla. Me vanhemmat, jotka olimme päivät töissä, emme päässeet lastemme kanssa päivisin kokoontuviin seurakunnan kerhoihin.
Kuin meitä ajatellen seurakunta oli järjestänyt kerran kuukaudessa iltaisin kokoontuvan perhekerhon. Isovanhemmat ja kummit olivat lämpimästi tervetulleita mukaan ja mekin olimme usein paikalla monen sukupolven voimin. Pienet eväät, pientä puuhastelua ja elämyksellinen hartaus – ja kerho oli poikieni suosikki!
Kerran seurakunnan työntekijä Kirsi (tai ”ihana Kilsi”, niin kuin kuopukseni häntä kuvasi) kertoi kerhossa enkeleistä. Hän oli saanut kohdata elämässään enkelin.
Kirsissä oli jotain erityisen viehättävää kuopukseni mielestä. Hän kantoi usein kirjoja Kirsille ja istahti hänen syliinsä kuuntelemaan. Hän silitti Kirsin tukkaa.
Poikani piti ”ihanaa Kilsiä” kuin omanaan vahvalla temperamentillaan ja itsevarmuudellaan. Minulle jäi mieleen, miten paljon Kirsi herätti luottamusta pienessä pojassa, noin kolmivuotiaassa. Ehkä olin kateellinenkin siitä, että äitinä olin lapselleni kuin ilmaa noina iltoina.
Kului muutamia vuosia. Olimme muuttaneet Pirkanmaalle. Eräänä mikkelinpäivän iltana menin kuopukseni sängyn viereen juttelemaan mikkelinpäivän sanomasta, enkeleistä.
Hän ryhtyi muistelemaan Kirsin kokemusta enkelin kohtaamisesta kuin eilisen päivän tapahtumaa. Ihmettelin, miten lapsi saattoi muistaa niin yksityiskohtaisesti Kirsin kertomat tapahtumat vuosien jälkeen.
Lapselleni oli jäänyt syvästi mieleen se, että enkeli oli tuonut Kirsille turvan, rohkeuden ja lohdun.
Ajattelen, etten olisi voinut saada lapselleni parempaa kristillistä kasvatusta kuin mitä tässä hetkessä olin saanut. Tuo kohtaaminen oli jättänyt vahvan ja turvallisen jäljen lapseeni.
Kiitos Kirsi ja kiitos enkeli!
Leena Sorsa
seurakuntapastori
pappisasessori
EvästeetLinkki avautuu uudessa välilehdessä