Kurottuen kohti Valoa

Aamuauringon säteet lämmittävät ihanasti, kun kirjoittelen tätä hartauskirjoitusta takapihan terassin pöydän ääressä. Kukkapenkin monet kukat ovat työntäneet vartensa mullasta ja ensimmäiset kukat ovat jo aloitelleet kukkimistaan. Linnut laulavat kilpaa lähistön puissa. Mikä ihana luontokonsertti ihan omalla takapihalla!

On minun lempivuodenaikani. Joka vuosi on yhtä ihmeellistä seurata kasvun ihmettä. Lumen ja kylmyyden alta nousee uutta elämää. Talven jäljiltä ruman ruskean maankuoren alta nousee uusi verso. Ensin se pilkistää vain pienen pienesti, sitten se nousee jo vähän korkeammalle hentona ja hauraana, kurottuen valoa kohti. Päivä päivältä varsi vahvistuu, voimistuu ja kasvaa täyteen kukoistukseen.

Kevään etenemistä seuratessa on usein mielessäni Jesajan kirjan sanat: ”Älkää entisiä muistelko, älkää menneistä välittäkö. Katso, minä teen uutta! Nyt se puhkeaa taimelle, ettekö sitä huomaa? Niin, minä teen tien korpeen, virrat erämaahan.” (Jes. 43:18)

Elämän vaikeuksien ja haasteiden keskellä on välillä vaikeaa uskoa kasvun ihmeeseen. Niin helposti ajatukset jumittuvat huoliin ja murheisiin sekä kaikkeen siihen kurjaan ja epäreiluun, mitä elämä on pitänyt sisällään. Oma elämä voi tuntua olevan jäässä paksujen lumipeitteiden alla, jonne ei valonsädekään yllä. On vaikeaa uskoa, toivoa ja luottaa. Kun elämässä on tällainen vaihe, luulemme usein, että silloin ei tapahdu mitään, eikä Jumalakaan kuule.

Kuitenkin syvällä pimeydessäkin Jumala toimii ja vaikuttaa. Kaikki se, mitä kasvi keväällä tarvitsee uuteen kasvuun ja esiin puhkeamiseen, on talven ajan varastoituneena kasvin juuriin tai mukuloihin. Sillä on menossa lepovaihe ja se vain odottaa. Jo ennen kuin mitään näkyy ulospäin, käy maan sisällä kuhina. Kun oikea aika on, kasvi kurottautuu kohti valoa ja lämpöä, ja alkaa kasvun ihme.

Lepovaihe antaa tilaa uudelle kasvulle  

Lepovaiheella on tärkeä rooli kasvin elämässä. Samalla tavalla ajattelen, että meidän ihmisten elämän ”lepovaiheilla”, jolloin koemme olevamme pimeässä ja jäässä, on oma tärkeä roolinsa. Ne pakottavat pysähtymään ja miettimään elämän isoja kysymyksiä. Ne pakottavat pohtimaan omia elämänvalintoja, tehtyjä ja tekemättömiä asioita, ja ehkä myös miettimään omaa suhdetta Jumalaan.  

Lepovaiheet antavat mahdollisuuden sille, että uudelle kasvulle on tilaa. Tuo prosessi voi olla raskas, mutta sitäkin tarpeellisempi.  Näissä raskaissa prosesseissa ei tarvitse olla yksin. Saamme luottaa, että Vapahtajamme itse on lupauksensa mukaan kanssamme myös noissa vaiheissa. Läpi Raamatun kulkee toivon viesti.  Meillä on lupa luottaa Jumalan rakkauteen ja huolenpitoon myös silloin, kun oma usko horjuu. Meillä on lupa jättää Jeesuksen ristin juurelle kaikki mieltä painavat asiat ja kaiken sen, joka menneisyydestä on kulkenut taakkana harteilla. Meillä on lupa luottaa, että kaikki virheet ja erheet ovat anteeksi saatu. Jesajan kirjan sanat ovat ihanan lohdulliset: ”Älkää entisiä muistelko, älkää menneistä välittäkö. Katso, minä teen uutta. Nyt se puhkeaa taimelle, etkö huomaa?”

Vaikeina aikoina saamme pienen taimen lailla kurottautua kohti Valoa, kohti Jeesusta, ja uskoa Hänen huolenpitoonsa. Kun oikea aika on, Hän antaa kasvun, toivon ja tulevaisuuden.

Elämän haasteiden keskellä toiset ihmiset voivat olla tärkeässä roolissa kuuntelijoina ja vierelläkulkijoina. Yksin ei tarvitse jaksaa! Meihin seurakunnan työntekijöiden puoleen voi myös kääntyä, jos kaipaa kuuntelijaa. Asioiden jakaminen, niiden pohtiminen yhdessä jonkun toisen kanssa ja niiden vieminen rukouksessa Herran eteen voi helpottaa jo kovastikin. Kurottaudutaan yhdessä kohti Valoa!

Jeesus sanoo: Minä olen maailman valo. Se, joka seuraa minua ei kulje pimeässä, vaan hänellä on elämän valo. (Joh.8:12)

Sanna Tiainen
diakoni