Hattaraa tarjolla?

"Kuuntele, kansani, mitä opetan, tarkatkaa sanojani, te kaikki. Minä aion esittää viisaiden mietteitä, tuon julki menneisyyden arvoituksia, vanhoja asioita, joista olemme kuulleet, joista isämme ovat meille kertoneet. Me emme salaa niitä lapsiltamme vaan kerromme tulevillekin polville Herran voimasta, Herran teoista, ihmeistä, joita hän on tehnyt." Ps. 78:1–4

Kanttorikollegani tietävät, että tykkän tehdä lauluja. Siksi he pyysivät minua tekemään laulun yllä olevasta psalmista (mikä ilo onkaan työpaikka, jossa lahjojaan saa käyttää!). Periaatteessa olin siis hyvinkin innokas. Mutta käytännössä minulla oli kädet täynnä töitä, puhti poissa – ja aikaa ainoastaan kolme päivää!

Aloin sitten kuitenkin lukea psalmia. Jäin miettimään sitä, mitä me ihmiset kerromme lapsillemme (tai kenelle hyvänsä) Jumalasta. Luulen, että usein kerromme Jumalan luonteesta: hänen hyvyydestään tai rakkaudestaan. Joku rohkea saattaa ehkä kertoa Jumalan laeista, siitä, mitä Jumala omiltaan odottaa. Usein mainitsemme kyllä myös Jumalan teot: luomistyön tai Jeesuksen sovitustyön. Mutta ihmeet? Ne tuntuvat kuuluvan joillekin toisille. Kuka niitä tohtii julistaa?

Ehkä pitäisi. Psalmissa israelilaiset kertoivat lapsilleen väkevästä Jumalasta, joka teki hämmästyttäviä asioita: kuivasi meriä, halkaisi kallioita ja lähetti mannaa. Ja tämä suuri, ihmeellinen Jumala, maailmankaikkeuden valtias, rakasti tuota pientä kansaa, otti sen omakseen ja halusi asua sen keskellä. Järisyttävää, eikö totta? 

Itse huomaan kertovani usein tällaista tarinaa: Tuolla jossain on kiltti ja rakastava Taivaan Isä, joka ihan valtavasti meistä tykkää, ja antaa siksi poikansa tähden syntimme anteeksi ja pääsyn luokseen. Tarina on tosi ja kaunis, mutta jotain puuttuu, eikö vain? Puuttuu Jumalan voima – puuttuu kunnioitus ja viime kädessä myös syy elää elämäänsä Jumalan varassa. Tarina on huomattavasti vähemmän järisyttävä, ja niinpä tällainen hattara-Jumala jää helposti sivuosaan elämässä.

Jumala on kuitenkin edelleen valtavan suuri ja suorastaan pelottavan voimallinen. Se, että maailmankaikkeuden Luoja haluaa meidät lapsikseen, on edelleen järisyttävää. Voisimmeko siis kertoa lapsillemme – ja toinen toisillemme –  väkevästä Jumala ja hänen tekemistään ihmeistä? Myös niistä ihan arkisista, kun auton avaimet löytyivät, rukous paransi kurkkukivun ja työhön sai viisautta? Ehkäpä asemoisimme sillä tavalla itsemme ja toinen toisemme myös isoja ihmeitä vastaanottamaan?

Jospa aloitan itse? Se laulu; sain sen tehtyä. Sanoin ihan kaunistelematta Jumalalle, että minulla ei ole tähän aikaa eikä myöskään voimia.  Ja kas, tapahtui pieni laulunmuotoinen ihme.

Entä millainen laulusta tuli? Noh, kuulin joskus kaskun seurakuntalaisesta, joka tuli kehumaan papin saarnaa messun jälkeen. Nöyrä kun oli, pappi halusi antaa kunnian Jumalalle ja sanoi, että saarna oli kokonaan Jumalasta. Tähän seurakuntalainen vastasi, että ei se nyt niin hyvä sentään ollut. Niin että vaikka kuinka laulu olisi Jumalan ansiota, niin lupaan, ettei se ole puoliksikaan niin ihana kuin Hän! Mutta pieni ihme se on silti. Tule siis messuun 6.10. kuuntelemaan!

Anu Neuvonen, kanttori