Seurakunnan sururyhmät tärkeä osa surutyötä

- Monet sururyhmiemme osallistujista ovat olleet eläkeiän kynnyksellä, mutta nuorin sururyhmäläiseni on ollut kolmikymppinen. Kutsu sururyhmään lähetetään noin kuusi kuukautta kuolemantapauksen jälkeen. Ne lähetetään lähiomaisille kaksi kertaa vuodessa, kertoo 15 vuotta sururyhmiä ohjannut diakonian työalajohtaja, diakonissa Henriikka Tarri.

Millaista sururyhmissä on?

- Kokoonnumme pari tuntia kerrallaan, yhteensä kuusi kertaa. Osa ryhmäläisistä ei halua puhua ollenkaan. Osalle puhumisen tarve on suuri. Kun kertoo asioista ääneen, voi toinen ryhmäläinen, se hiljainenkin, oppia jotain, jolla käsitellä omaa suruaan.

Miltä suru näyttää, miltä se tuntuu?

- Tunteiden kirjo on suuri. Surun hetkellä itketään, nauretaan, koetaan häpeää ja syyllisyyttäkin. Useimmiten ryhmässä on mukana pappi. Hänen lisäkseen diakoniatyöntekijä tai tehtävään perehdytetty vapaaehtoinen. Puhumme tapahtuneesta joskus hyvinkin yksityiskohtaisesti. Ryhmäläiset saavat kertoa, mitä seuraavana päivänä tapahtui, mitä kaikkea piti hoitaa, millainen tuo läheinen oli ja millaista elämä on nyt, kun häntä ei enää ole.

Kirjepostia seurakunnasta

Rakkaansa menettänyt lähiomainen saa seurakunnasta kirjeen, jossa sururyhmään kutsutaan.

- Jos asuu itse kauempana tai ei muutoin voi osallistua, saa ryhmästä mielellään kertoa jollekin toiselle lähiomaiselle.

Tärkeitä ryhmiä

Seurakuntapastori Emmi Korpi sanoo sururyhmien olevan surevalle tärkeitä.

- Sureva usein kokee, että vain toinen saman kokenut pystyy ymmärtämään ja tukemaan. Vertaisuus on oikeastaan sururyhmissä jopa tärkeämpää kuin me työntekijät. Suru ja menetys ovat asioita, joista jokaisella on omakohtaista kokemusta, mutta tällaisessa ryhmässä oman läheisen suru tulee kuulluksi ja sanoitetuksi. Jos tuntuu, ettei ole oikein sanoja niin ainakin on paikka, mihin tulla surunsa kanssa. Sururyhmistä moni on löytänyt myös lenkkikaverin, jotkut ovat olleet toisilleen arjessa tukena ja sellaisena lähimmäisenä, jonka kanssa surua jakaa myös sururyhmän jälkeen. Tärkeintä on, ettei sureva jää yksin.

Näkyvissä toivoa ja lohtua

Korpi kokee merkitykselliseksi sen, miten puhumalla lopulta toivo ja lohtu alkavat näkyä.

- Surukin voi olla sellainen, mihin jää kiinni. Suru on niin tärkeä ja oma, että sitä haluaa helliä. Sururyhmän etenemistä voi verrata siihen, kun keväällä alkaa olla valoisia päiviä harmaiden joukossa. Pitkän pimeyden jälkeen tällainen aurinkoinen, keväinen päivä voi olla vertauskuvana sille, mitä sururyhmässä tapahtuu.

Suru näkyy ihmisissä monin eri tavoin. Osa kokee fyysistä kipua, toiselle läheisen kuolema voi olla vaikkapa pitkällisen sairauden jälkeen helpotus.

- Monesti aika tekee oman tehtävänsä, se työstää surua.  Osa käpertyy itseensä. Toinen haluaa jakaa suruaan, toinen pitää sen mielellään itsellään. Kuolema voi myös tulla yllättäen. Kipeimpiä ovat usein äkilliset kuolemat, lapsen tai nuoren kuolema tai läheisen itsemurha. Se, että sureva kokee helpotusta, voi tuoda tunneskaalaan myös syyllisyyttä. Ihminen reagoi monin eri tavoin. Missä on surua, kaivataan aina myös jonkinlaista lohdutusta, kiteyttää Korpi.

***************

Lisätietoja sururyhmistä diakoniatyöntekijä Tom Haavistolta: 050 544 3347.

Valokuvassa Henriikka Tarri (vas.) ja Emmi Korpi odottavat sururyhmäläisiä saapuviksi.

- Hanna-Mari Kamppikoski